Päättämisen sietämätön vaikeus

Niin sitä viime viikonloppuna muutettiin hepukka asumaan uuteen kotiin.. Kovin on ollut rankkaa, etenkin mulle.

Hevonenhan on ollut meillä 10 vuotta ja aina asunnut tuolla yhdellä ja samalla tilalla. Vuosi sitten keväällä alkoi esiintyä kuitenkin yskimistä ja viime talvi oli jo kovin vaikeaa... Kuten olen aiemminkin kirjoittanut en ole aina hyppinyt riemusta ja ymmärtänyt täysin tuon entisen tallipaikan ratkaisuja, varsinkaan kun niillä on ollut vaikutus hevosen terveyteen.
Talvella otin sitten ekan kerran puheeksi appiukon kanssa (=uusi paikka) mahdollisuuden siirtää hevonen tarvittaessa... pitkään on tätä asiaa työstetty ja nyt se vihdoin on tullut päätökseen..

Vanhan paikan puolesta puhui lähempi etäisyys (6 km), tuttu ympäristö ja hevosen oma lauma. Lisäksi viime talveen verrattuna kuivikkeet ja heinä muuttuneet vähemmän pöliseviksi. Olosuhteet olisivat siis muuttuneet paremmiksi. Toisaalta ei ne ratkaisevat asenteen kuitenkaan olisi muuttuneet, henkilökohtainen pyyntöni suoraan perheen vanhemmille että veisivät hevosen ulos aamusta jotta sen on parempi hengittää niin ei ole toteutunut.
Uudessa paikassa taas voin olla 100 % varma siitä että hevonen saa hyvää hoitoa, huolehditaan ruokinnasta ja vesistä ulos, saa olla aamusta alkaen ulkona, otetaan huomioon yskiminen... Toisaalta taas siellä en pysty käymään joka päivä (matka 33 km) ja joku muu joutuu huolehtimaan mun hevosesta, tämä jos joku on syöny naista. Toisaalta tuonne paikkaan maksetaan selkeästi riihikuivalla rahalla, ei selkänahasta niin kuin edellisessä.

Yksi iso syy mikä puolsi paikan vaihtoa oli nimenomaan tuo kustannus juttu, nyt joudutaan maksamaan, mutta siihen hintaan kuuluu sitten kaikki hoito, karsinat, ruuat ja muu. Enää en siis lapa paskaa päivittäin edes omalta, kun viimeset vuodet olen hoitanut siinä sivussa lisänä myös talon oman väen ponia. Ja nyt ei tarvitse enää isin joka hiton vapaapäivä olla kyselemässä että olisiko jotain mitä pitäisi tehdä... Ne kun on ollut aina nimenomaan ne paskahommat jotka jäänyt meille..

Nyt kun tallityöt käytännössä poistuneet multa (ennen siis siivosin päivittäin oman kopun + tallin ponin karsinan, huolehdin että heinää haettu ylisiltä, kauraa tallissa, vettä ulkona, lisäksi kisaviikonloppuna kotiin jääneet hevoset 2 - 4 + oma..) niin nyt on motivaatiotakin alkanut löytymään. Ratsastus on taas ihan kivaa :) Viimeisenä puolen vuoden aikana päivät jolloin en ite ole käynyt tallilla voidaan laskea sormin... Kai sitä kaikkeen väsyy vaikka tykkääkin...
Ja nyt kun en käy päivittäin (pyrin käymään 3 - 4 kertaa viikossa) jää aikaa muuhunkin! Jaksaa ja kerkeää lenkkeillä kunnolla ja ehkä jopa nähdä kavereita!!! Niin ja jos meitä joskus tässä perheessä on enemmän kuin 2 kaksjalkaista niin käytännössä ei olisi mahdollista että kävisin päivittäin tunnista kahteen tallilla (ja ei, en ole raskaana, mutta toivottavasti joskus tulevaisuudessa kyllä).

Kaikesta tästä huolimatta että tiesin uuden paikan olevan paremman ja oman elämän helpottavan niin jumaliste on ollu vaikee päätös. On ollut helpompaa olla tekemättä päätöstä kuin tehdä suuri muutos. Oon jahkannut, päättänyt, katunut, surkutellut, odottanut, itkenyt, toivonut, pelännyt ja vielä vähän miettinyt ja itkenyt..
Tuntu tosi pahalta viedä hevonen omasta tutusta ympäristöstä pois, pois oman lauman luota, omien tammojen keskeltä joiden kanssa kulki rintarinnan laitumella. Samalla murehdin miten talon ponista huolehditaan, kuinka hylkään sen, käytännössä kun minä olen sen jo vuosia hoitanut. Muut sielä tulee varmasti huolehdittua, mutta poni on ns. ylimääräinen, turha ja tarpeeton, riesa. Kai ne sen huolehtii, hoitaa ja rakastaa, siihen mun on vaan nyt pakko luottaa..

Mutta joskus kai on vaan pakko tehdä päätöksiä, vaikka se onkin vaikeaa.
Nyt siis totutellaan uuteen ympäristöön, uusiin tapoihin, uuteen elämään... ja minä yritän keksiä tekemistä tälle uudelle vapaa-ajalleni...

-mervi-