keskiviikko 20. elokuuta 2008

Päättämisen sietämätön vaikeus

Niin sitä viime viikonloppuna muutettiin hepukka asumaan uuteen kotiin.. Kovin on ollut rankkaa, etenkin mulle.

Hevonenhan on ollut meillä 10 vuotta ja aina asunnut tuolla yhdellä ja samalla tilalla. Vuosi sitten keväällä alkoi esiintyä kuitenkin yskimistä ja viime talvi oli jo kovin vaikeaa... Kuten olen aiemminkin kirjoittanut en ole aina hyppinyt riemusta ja ymmärtänyt täysin tuon entisen tallipaikan ratkaisuja, varsinkaan kun niillä on ollut vaikutus hevosen terveyteen.
Talvella otin sitten ekan kerran puheeksi appiukon kanssa (=uusi paikka) mahdollisuuden siirtää hevonen tarvittaessa... pitkään on tätä asiaa työstetty ja nyt se vihdoin on tullut päätökseen..

Vanhan paikan puolesta puhui lähempi etäisyys (6 km), tuttu ympäristö ja hevosen oma lauma. Lisäksi viime talveen verrattuna kuivikkeet ja heinä muuttuneet vähemmän pöliseviksi. Olosuhteet olisivat siis muuttuneet paremmiksi. Toisaalta ei ne ratkaisevat asenteen kuitenkaan olisi muuttuneet, henkilökohtainen pyyntöni suoraan perheen vanhemmille että veisivät hevosen ulos aamusta jotta sen on parempi hengittää niin ei ole toteutunut.
Uudessa paikassa taas voin olla 100 % varma siitä että hevonen saa hyvää hoitoa, huolehditaan ruokinnasta ja vesistä ulos, saa olla aamusta alkaen ulkona, otetaan huomioon yskiminen... Toisaalta taas siellä en pysty käymään joka päivä (matka 33 km) ja joku muu joutuu huolehtimaan mun hevosesta, tämä jos joku on syöny naista. Toisaalta tuonne paikkaan maksetaan selkeästi riihikuivalla rahalla, ei selkänahasta niin kuin edellisessä.

Yksi iso syy mikä puolsi paikan vaihtoa oli nimenomaan tuo kustannus juttu, nyt joudutaan maksamaan, mutta siihen hintaan kuuluu sitten kaikki hoito, karsinat, ruuat ja muu. Enää en siis lapa paskaa päivittäin edes omalta, kun viimeset vuodet olen hoitanut siinä sivussa lisänä myös talon oman väen ponia. Ja nyt ei tarvitse enää isin joka hiton vapaapäivä olla kyselemässä että olisiko jotain mitä pitäisi tehdä... Ne kun on ollut aina nimenomaan ne paskahommat jotka jäänyt meille..

Nyt kun tallityöt käytännössä poistuneet multa (ennen siis siivosin päivittäin oman kopun + tallin ponin karsinan, huolehdin että heinää haettu ylisiltä, kauraa tallissa, vettä ulkona, lisäksi kisaviikonloppuna kotiin jääneet hevoset 2 - 4 + oma..) niin nyt on motivaatiotakin alkanut löytymään. Ratsastus on taas ihan kivaa :) Viimeisenä puolen vuoden aikana päivät jolloin en ite ole käynyt tallilla voidaan laskea sormin... Kai sitä kaikkeen väsyy vaikka tykkääkin...
Ja nyt kun en käy päivittäin (pyrin käymään 3 - 4 kertaa viikossa) jää aikaa muuhunkin! Jaksaa ja kerkeää lenkkeillä kunnolla ja ehkä jopa nähdä kavereita!!! Niin ja jos meitä joskus tässä perheessä on enemmän kuin 2 kaksjalkaista niin käytännössä ei olisi mahdollista että kävisin päivittäin tunnista kahteen tallilla (ja ei, en ole raskaana, mutta toivottavasti joskus tulevaisuudessa kyllä).

Kaikesta tästä huolimatta että tiesin uuden paikan olevan paremman ja oman elämän helpottavan niin jumaliste on ollu vaikee päätös. On ollut helpompaa olla tekemättä päätöstä kuin tehdä suuri muutos. Oon jahkannut, päättänyt, katunut, surkutellut, odottanut, itkenyt, toivonut, pelännyt ja vielä vähän miettinyt ja itkenyt..
Tuntu tosi pahalta viedä hevonen omasta tutusta ympäristöstä pois, pois oman lauman luota, omien tammojen keskeltä joiden kanssa kulki rintarinnan laitumella. Samalla murehdin miten talon ponista huolehditaan, kuinka hylkään sen, käytännössä kun minä olen sen jo vuosia hoitanut. Muut sielä tulee varmasti huolehdittua, mutta poni on ns. ylimääräinen, turha ja tarpeeton, riesa. Kai ne sen huolehtii, hoitaa ja rakastaa, siihen mun on vaan nyt pakko luottaa..

Mutta joskus kai on vaan pakko tehdä päätöksiä, vaikka se onkin vaikeaa.
Nyt siis totutellaan uuteen ympäristöön, uusiin tapoihin, uuteen elämään... ja minä yritän keksiä tekemistä tälle uudelle vapaa-ajalleni...

-mervi-

tiistai 12. elokuuta 2008

Pentujako?

Leirillä ajatus Milan pennuttamisesta heräsi taas voimallisemmin eloon. Kovin monta kysymystä pyörii vaan mielessä..

Ensinnäkin suurin murhe on varmaan mistä hitosta mä revin 2 kuukauden loman? KeTyn paikkaa olen tarjonnut jo muutamalle ;) mutta oikeasti, miten sen sais järkättyä? No voishan sitä pyytää viikon palkatonta synnytyksen tienoille ja sit 4 viikkoa lomaa ennen pentujen luovutusta. Suunnitelma hyvä mutta entäs toteutus? Kuinka saada loma sovittua 20 akan työyhteisössä niin että "käykö jos ilmoitan millon mulle käy, sitten kun tiedän miten alkaa koiralla juoksut ja onnistuko astutus?"... juu uskokaa vaan unelmiinne...

No vaikka saisinkin vapaat tai jonkun hoitajan järjestettyä niin jäljelle jää monta kysymystä.
Ensinnäkin kuka isäksi? Okei, kasvattajakollegiolta asiaa voi tiedustella, ja sinne kai kyselyn joskus vielä suuntaankin. Itsellä on kovin suppea näkemys vielä mitkä on hyviä sukulinjoja ja mistä taas tulee mitäkin sairautta enemmän tai vähemmän... Tottahan toki luotan että kasvattajakolleegio osaa suositella sitä parasta vaihtoehtoa, mutta olishan se kiva että itelläkin olis joku mielipide..

No vaikka vapaat sais ja isäkin järjestys niin tietty mietityttää myös mitä kaikkea voi tulla odotusaikana ja synnytyksessä. Entä jos kaikki ei mene hyvin? Itellä ei ole pätkääkään kokemusta koirien synnytyksestä, kerran olen nähnyt kun hevonen varsoo (silloinkin tulos oli kuollut varsa) ja pari kertaa vasikoinnin.. siinä mun kokemukset synnytyksistä. Kyllähän usein luonto hoitaa, mutta poikkeuksiakin on...
Toisaalta uskoa luo onnistumiseen viesti minkä sain viikko sitten ti aamuna 5.45. Kaverin sijoitus russelinarttu oli omatoimisesti pyöräyttänyt 2 pentua yllätyksenä yöllä. Tai en käsitä miten ne voi tulla yllätyksenä kun synnytys oli kuitenkin 58 vrk kohdalla. Kasvattaja oli kai "pikkasen" vikaan laskenu päivät kun oli pyytänyt koiran tuomaan itselleen penikoimaan vasta seuraavana viikonloppuna... Ja sitä myöten kaverini luuli synnytyksen olevan aikaisintaan viikon päästä... Se kyseinen kasvattaja on muutenkin vähän.. erikoinen, mutta se on eri juttu se.. Niin ja heillähän kaikki on sujunut täysin ongelmitta :)

Ja jos kaikki olisi siihen asti sujunut hyvin että pennut olisi onnellisesti maailmassa ja valmiita lähtemään uusiin koteihin, niin mistä minä saisin pennuille hyvät kodit? Ei ole kovin suuria saavutuksia meillä, että kovin tunnettuja oltaisiin ja sitä kautta pennuista oltaisiin kiinnostuneita. Ensikertalais kasvattajana olisi kiva saada pennuille kodit valmiiksi hyviksi tiedetyistä koiraperheistä. Sopiva pentuekoko olisi ehkä kaksi narttua, kotia yksi ja yksi vaikka kohti turkua. Ja jos joku tahtois 2 sheltin kaveriksi niin ehkä sit kuopioonkin :)

Voi elämä miten monta kysymysmerkkiä tässäkin asiassa on!
Niin ja se kasvattajanimi hakemuskin kannattaisi ehkä laittaa jo menemään, kunhan sen nimen keksis, tai lähinnä ne vara vaihtoehdot...

-mervi-

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Länderileiri 08

Leiristä ollaan pikkuhiljaa jo toivuttu. Toipuminen on mennyt yllättävän hyvinkin, viime vuonnahan Milalta meni useampi viikko totutella syömiseen, kun leiri stressas niin kovasti että syömisestä seuras oksentelua ja taas tyhjästä mahasta seuras oksentelua...
Nyt siis ruoka maittaa niin kuin ennenkin (huonosti kylläkin) vaikka leirillä evästys jäikin nakkipalkkaan.

Leiri oli jälleen todella mukava, ihana oli päästä pikkaraisen kanssa reissuun :) Matkaan lähdettiin jo torstaina ja perille löydettiin hyvin, edes Jyväskylän ralli-ruuhkat eivät olleet pahoja.

Kämppikseksi samaan huoneeseen saatiin loisto seuraa, kun jo torstaina saapui Anne-Mari ja Heppu-isi meille seuraksi :) Torstai-ilta olikin ainut kun mökissä oltiin vain me, lauantaina tupa alkoi täyttymään ja loppujen lopuksi samassa mökissä meitä majaili 7 kaksjalkaista ja 10 nelijalkaista :) Hyvin kuitenkin mahduttii ja suuremmilta rähinöiltä vältyttiin, kiitos vaan kaikille mökkiläisille sujuvasta majoittautumisesta :)

Ohjelmassa viikonlopun aikana meillä oli niin agilityä, pk-jälkeä, näyttelyä kuin yleistä oleilua. Mila ja Heppu kunnostautuivat uimalla jokapäivä, itsekin uskalsin heittää talviturkin saunasta käsin :) Päivät meni ulkona ollessa eri aktiviteeteissä, ei sen puoleen aurinko paistoi koko viikon lopun ja sää oli mitä mainioin, ei kuuma mutta silti aurinkoinen :) Ja illat venyi pitkäksi nuotiolla makkaraa paistellessa (tai odottaessa että makkaranpaistaja niitä meille tarjoili).

Väsy iski lauantaina niin itelle kuin koiralle ja otettiin pikku päikkärit Anne-Marin ja Hepun kansa ja niin sitä taas sitten jaksoi :) Mila ei tainnut levätä juuri ollenkaan kun en ollut itse paikalla, ikkunasta kurkki aina kun mökkiä kohti tultiin... Loppujen lopuksi niin väsy oli koira että aina kun hetki oltiin paikallaan kiipesi syliin tai jalkoihin nukkumaan... meidän pieni matkaaja :)

Paljon oli jo viime leiriltä tuttuja ihmisiä joihin nyt taas tutustui vähän paremmin ja paljon oli uusia kasvoja :) Kaikkien kanssa ei tietenkään heti ole niin paljon yhteistä juttua, mutta pikkuhiljaa alkaa porukka käydä tutummaksi. Kaikin puolin oli kiva leiri, ensi vuoden kalenteriin pitänee jälleen siis järkätä tilaa leirille :)


-mervi-